Vanha rouvamme ja lauman kruunaamaton kuningatar Finni (FI KVA-m Besties Fortuna) on poissa. Finnin yleiskunto heikkeni ihan silmissä viimeisten viikkojen aikana, vaikka mitään erityistä sairautta ei ollutkaan. Jalat kävivät huteroiksi, ravistelu tai sohvalle hyppääminen alkoi olla vaikeaa ja mikä kurjinta, pidätyskyky heikkeni niin, että lopulta pissat lirahtivat alle makuulle mennessä lähes päivittäin. Raskas päätös Finnin viimeisestä matkasta tehtiin, kun alkoi näyttää sille, että koira itsekin tuntuu kärsivän heikentyneestä olotilasta...
Finnillä on ollut aivan erityinen asema koko perheelle, koska onhan se ensimmäinen yhteinen koiramme Ripan kanssa, elänyt mukana lastemme syntymän ja kasvun, elänyt kanssamme syntymästä viimeiseen päivään asti. Finni syntyi "tilaustyönä", kun olimme sopineet, että Iineksen pentueesta voi jäädä pentu kotiin, mikäli sattuisi syntymään äitinsä kaltainen valkopäinen narttupentu, joka kuitenkin olisi väriltään jotain muuta kuin harmaa. Finni syntyi pentueen neljäntenä pentuna aamuyöllä, jolloin kävin kuiskaamassa Ripalle, että nyt se prinsessa on syntynyt...
Finni on ollut vahvatahtoinen, hieman itsepäinen oman tiensä kulkija, joka on selkeästi osoittanut mielipiteensä asioista, mutta ollut valmis antamaan kaikkensa tärkeänä pitämiensä asioiden puolesta. Ruoka ja "puput" saivat Finnin syttymään sellaiseen intoon, että tuloksena oli upea kisaura maastoissa, maastovalion arvo sekä Suomi cup -kutsu useampana kautena. Näyttelyistä Finni ei tykännyt yhtään, mutta saipa se silti yhden sertin, jonka jälkeen ei viitsitty koiraa enää harrastuksella kiusata. Tosin veteraani-iässä Finni kävi muutaman kerran kehässä Nilla-tyttömme esittämänä, eikä se siinä vaiheessa enää vastenmieliseltä näyttänyt.
Finnillä ehti olla kaksi pentuetta (Besties G- ja H-pentueet), joissa näkyy sen innostus vieheelle vaikkei ehkä ihan äitinsä veroisia kisakoiria niistä kehittynytkään. Muutamia toisenkin polven jälkeläisiä Finnillä on ja niistä löytyy useampia mummokoiran juoksulahjoilla siunattuja yksilöitä. Finnin suurin vahvuus harrastuskoirana oli sen sitkeys. Loukkaantumisista huolimatta Finni oli aina valmis yrittämään parhaansa ja juoksi mm. yhden serti-kisansa kärkisijoille finaalissa sattuneesta lihasvammasta välittämättä. Seurauksena oli puolen vuoden toipilasaika, minkä jälkeen Finni sitkeästi palasi kisakentille ja juoksi itsensä vielä valioksikin. Kotioloissakin koiran työmotivaatio hakee edelleen vertaistaan, esim. potkukelkan kanssa vetäminen oli koiran lempipuuhaa ja se teki aina töitä täydellä teholla, muiden peesatessa yleensä ihan vapaamatkustajana...
Suuri aukko jäi laumaamme, kun Finni ei enää ole täällä ja toista sen veroista tuskin enää vastaan tulee. Kiitos Finni näistä vuosista. Nyt voit jahdata pupuja Iines-äitisi kanssa taivaallisilla kilpakentillä sydämesi kyllyydestä!
Otan osaa. :(
VastaaPoista